Tere taas! Nyt oon ollu kyllä ihan h-ä-v-y-t-t-ö-m-ä-n laiska tän blogin suhteen, mutta yritän petrata. Loma on siitä kiva keksintö, että kun työ ei haittaa vapaa-aikaa, jää aikaa tehdä sellaisia asioista, joista tykkää, kuten vaikka kirjoittaa.
Eilen oli jälleen viinijuhlailta, kun pitkätukkaiset sellistimiehet, eli rytmiryhmä Apocalyptica, saapui kalakukkokaupunkiin. Alkuillan esiintyjänä juhlilla toimi Erin.
Illan ensimmäinen esiintyjä jäi taas välistä, sillä koska säät suosivat, päätimme mennä ennen Apocalyptican keikkaa ensin puistoon köllimään ja sen jälkeen satamaan istuskelemaan.
Kun maattiin siinä viltillä auringossa ja tuijoteltiin taivaalla lipuvia pilviä, mietiskelin taas sitä, että onni syntyy kyllä joskus tosi pienistä asioista. Esimerkiksi auringosta ja lämmöstä ja siitä, että ei ole kiire minnekään. Maksaisikohan joku palkkaa siitä, että saisi maata koko kesän auringossa ja katsella taivalle? Näin "aikuisena" sitä myös aina miettii, kuinka onnekkaita koululaiset ovat: 2,5 kuukautta kesälomaa! Ja se on vielä jonkun aikaihmisen keksintöä. Voi miksei kaikilla ihmisillä voisi olla 2,5 kuukauden kesälomaa!
Kun kyllästyttiin puistossa oleskeluun, siirryttiin pikkuhiljaa sataamaan päin. En ole aiemmin tätäkään tajunnut, mutta satama on oikeastaan aika kiva paikka kesällä, varsinkin nyt, kun siellä kuulee livemusiikkia ja voi uittaa varpaita vedessä. Tuli vähän sellainen olo, kun ei olisi ollut Suomessa lainkaan.
Tosin kun tuota maisemaa katsoo, niin kyllähän se aika perisuomalaiselta näyttää.
Melko usein kuulee sanottavan, että suomalaiset vinksahatavat jotenkin hyvällä tavalla kesäisin. Allekirjoitan kyllä tämän väitteen. Kesälomalaisen tunnistaa kauas. Jotenkin askel on kevyempi ja hymy on herkässä. Ja kyllä kai suomalaiset ovat kesällä muutenkin keskimääräistä rennompia ja iloisempia, vaikka eivät edes lomalla olisikaan. On se kesä vaan ihme juttu.
Satamassa istuskellessa tuli karmea nälkä ja päätettiin suunnata viinijuhla-alueelle syömään jotain. Siellä oli tarjolla jälleen espanjalaisia herkkuja ja pitkän pohdinnan jälkeen päädyimme tapas-lautaseen, joka kustansi 13 euroa. Annos ei ollut mitenkään järjettömän iso, mutta vei pahimman nälän. Tällä kertaa ateriasta löytyy jopa kuvamateriaalia, kun kielsin tiukasti kanssasyöjää iskemästä kimppuun ennen kuin sapuska on ikuistettu kameraan.
Lautaselle oli eksynyt oliiveja, täytettyä paprikaa, juustoa, chorizo-pyöryköitä, espanjalaista munakasta, jotain kalaa, marinoituja sieniä, aurinkokuivattuja tomaatteja, marinoituja hillosipuleita sekä leipää. Omia suosikkejani olivat juustot ja munakas.
Kolmas juhlaseuralainen valitsi ruoakseen leivän, jossa oli välissä serranokinkkua ja manchegojuustoa. Leipä näytti kokonaisena muhkealta ja maistuikin kuulemma ihan hyvältä. Tätä en ehtinyt ihan kokonaisena ikuistaa, mutta puolikkaan kuitenkin.Tosin se ei näytä tässä kuvassa kovinkaan erikoiselta, kun välistä ei näy muita täytteitä kuin salaattia.
Kun oltiin syöty, kello alkoikin jo olla sen verran, että oli Apocalyptican keikan aika. Lavan edessä oli huomattavasti enemmän jengiä kuin Palefacen keikalla, joten jäimme katsomaan esiintymistä ihan suosiolla vähän kauempaa.
En oikein tiedä, että mitähän keikasta sanoisi. Tykkään Apocalypticasta tosi paljon, mutta lähinnä heidän instrumentaalibiiseistään. Niissä kipaleissa, joissa on laulaja mukana, koko ajatus selloista mielestäni vähän hukkuu ja laulajasta ja laulusta tulee se pääasia. Tällä keikalla kuultiin aika paljon nimenomaan noita laulettuja biisejä, sillä bändillä oli mukana vieraileva solisti. Jotenkin muutenkin vähän tuntui, että bändi yritti saada yleisöstä irti jotain, jota sillä ei ollut antaa, eli hiukka ristiriitainen fiilis jäi. Mietinkin sitä, että Apocalyptica on yksi niistä harvoista yhtyeistä, jota voisi jopa mennä mieluummin katsomaan johonkin konserttisaliin kuin tämän tyyppisille festareille. Tosin olen nähnyt bändin esiintyvän aiemmin Ilosaarirokissa, ja siellä fiilis oli huomattavasti riehakkaampi eli yleisöstähän se on kiinni.
Kova meininki bändillä kuitenkin oli ja he todella osasivat ottaa yleisönsä. Perttu Kivilaaksolta lähti puolessa välissä keikkaa paita ja Metallican covereiden kohdalla bändi laulatti yleisöä. Oma suosikkini bändin jäsenistä on rumpali Mikko Sirén, joka paukutti eilen rumpujaan jälleen sellaisella tarkkuudella ja intensiteetillä, että oksat pois.
Sitä olen kyllä miettinyt, että miten bändi selviää hengissä sellaisella moshauksella. Itsekin tätä huvia joskus harrastaneena olen tullut siihen tulokseen, että se on ajatuksena ihan kiva, mutta seuraavana päivänä yhtä tuskaa. Ehkä bändillä sitten on hieman kehittyneemmät niskalihakset kuin meikäläisellä, mutta jos itse tekisin vastaavaa illasta toiseen, niskani saattaisivat sanoa jossain vaiheessa työsopimuksensa irti.
Yhteenvetona olen sitä mieltä, että keikkaa kannatti kuitenkin ehdottomasti mennä katsomaan, sillä ei bändi niin usein tänne suunnalle eksy. Viinijuhlat taitavat kuitenkin olla osaltani tältä kesältä nyt juhlitut.
Peace man,
Helmi
